Piilosilla
02.08.2010
Jos minä olen tässä ihan hiljaa, ei se varmaan huomaa minua. Hyvin mahdun tämän heinän taa piiloon, olenhan heinäsirkka.
Voi ei! Se huomasi sittenkin.
Minä ainakin olen hyvässä piilossa – ainakin luulisin olevani…
Jos tuijotan sitä pelottavan näköisenä, ottaa se pian jalat alleen. Tai sitten ei…
Minä taas olen sen verran kaukana, ettei se noilla tihrusilmillään näe tänne asti.
Ohoh! Sehän tulikin lähemmäksi.
Minä olen vielä niin pieni, ettei minua kukaan näe.
Eipä taida kannattaa tuota yrittää piiloon mennä, löytää se kuitenkin. Pitäisiköhän lopettaa sirittäminen…
Minä leikin olevani sammakko. Hui, ei kai se tule pussaamaan…
24 kommenttia
jätä yksi →
Mulla oli kaverina tänä kesän sellaisia afrikkalaisia heiniksiä. Pitkiä ja kapeita honkkeleita. Mukavia ovat nämä kotimaisetkin versiot. Ensimmäinen kuva on mieleen.
Etkä tietenkään kuvannut heitä? Toivoisin joskus vaihtelua näihin aina samoihin naamoihin.
Ihastuttavia heinäsirkkakuvia sinulla Irma
:)
Ihastelen aina upeita makrojasi!
Kiitos, Hanna!
Aivan ihania kuvia! Herra heinäsirkka (vai liekö rouva) on erittäin sympaattinen otus, ja sinä sait sen inhimilliseksi tekstilläsi
Vai olisiko niin päin, että ihminen muuttuu heinäsirkkamaiseksi, kun laskeutuu sirkkojen tasolle heinikkoon tutustumaan heihin lähemmin… Kiitos, Elisa.
Hienot kuvat sirkasta , valoisat, joten sirkan ilmeet näkyvät selkeästi. Kivat tekstit kuviisi laitat, kuvat saavat niiden myötä lisätasoja.
Itsekin kuvailin noita sirittäjiä, mutta minun kohdalle sattui enimmäkseen tummia yksilöita.
Tuo sirkan siritys on vaiennut jo korvilleni, mutta kyllähän noita loikkijoita vielä huomaa, kun katse alas luotuna kulkee, täytyy olla “nöyränä”.
Sirkkoja on tosiaan monia lajeja, joiden värityskin vaihtelee paljon. Nämä lienevät tavallisimpia nurmiheinäsirkkoja. Ellei siritystä kuule, näitä varmasti näkee, kun kulkee heinikossa. Loikkaavat sivuun toiseen paikkaan, jolloin voi hiljakseen sitä lähestyä, ruohonjuuritasolla tietenkin. Kiitos, Pehmyt piirto.
Aivan ihania kuvia, eihän näitä voi kuin ihailla! Hauskat tekstisi ovat niin hieno lisä kuviin.
Kiitos, Miiwi.
Tosi upeita kuvia olet taas ottanut!
Heinäsirkka kuvasarja olikin kiva katsoa, olin tänään itekkin kuvaamassa sirkkoja, ja löysin sellasen aika isonkin, mikä meinasi oikein lähempää tuttavuutta tehä mun kanssani, tuli kameran päälle köllötteleen!
Sulla oli tuolla alempanakin tosi hienoja kuvia erilaisista perhosista, harvinaisistakin!
Saitkos siitä tungettelijasta kuvan? Tosin hankala on ottaa, jos kuvattava kameran päällä istuu… Kiitos, Harakka.
Kauniin värisiä ovat nämä sirkat. Nyt sai oikein tuijotella niitä läheltä kuvistasi.
Upeita kuvia edellisissä postauksissasi, käväisin siellä luontoretkellä : )
Nyt en nähnyt sitä punaista sirkkaa, jota aikaisemmin kesällä kuvasin. Mutta menetteleehän tämä vihreäkin… Kiitos käynnistä, Taru.
Sirkkakuviasi on mukava katsella ja lukea kivat tekstit. Heinäsirkalla on aika suuret silmät, siksiköhän se aina huomaa kuvausaikeeni. Heinäsirkkoja on ollut tosi paljon tänä kesänä ja siritystä kuulee vielä myöhään illalla. Talvehtivatkojan sirkat vai kasvaako ensi kesänä uusi sukupolvi?
Kiitos, Manteli. Heinäsirkat ja hepokatit kuolevat syksyllä, mutta ehtivät ennen sitä munia uuden sukupolven. Emo työntää munanasettimella munat maan sisään, missä munat vaipuvat talveksi lepotilaan. Kehitys jatkuu taas seuraavana keväänä. Munista kuoriutuvat toukat eli nymfit kasvavat usean nahanluonnin (heinäsirkoilla yleensä 4-5, hepokateilla 5-7) jälkeen aikuiseen kokoon ja näköön. Kuvasin kesällä tuollaisen hylätyn toukkanahan. Toukkakehitys kestää pari kuukautta. Koiraat alkavat sirittää muutama päivä viimeisen nahanluonnin jälkeen. Suomessa vain okasirkka talvehtii toukkana tai aikuisena, muut lajit munina. Nämä tiedot ovat Sami Karjalaisen kirjasta ‘Suomen heinäsirkat ja hepokatit’.
Minä voisin vaikka pussata noin kaunista naamaa.
Heinäsirkat ovat vähän kuin oravat tuon piiloutumisensa kanssa, samalla lailla ihan tikunohuen heinän tai oksan taakse piiloudutaan ihan hyvällä pokerilla.
Nämä tekee tätä aina, muka-piiloutumista, kuten Iineskin kokemuksen syvällä rintaäänellä tuonnempana kertoo.
Tuollaisia veijareita nämä heinikset ovat! Olen usein manaillut niitä, kun ne nimenomaan jujuttavat kuvaajaa, joka juuri on saanut objektiivin hollille. Eikös jo kurkistetakin toisella puolella kortta hähätellen. Ja taas kun saa objektiivin tarkenn ettua, ollaankin sillä toisella puolella. Leikkisiä ovat ja vaativat kuvaajalta huumorintajua ja hyviä polvia.
Joo, siellä hihittelevät heinänkorren takana kömpelölle konttaajalle.
Kiitos, kun vastasit Irma. Monivaiheinen elämänkaari on heinäsirkoillakin. Ihmeellistä, että pikkiriikkiset munat säilyvät hengissä talven yli ja tuo nahanluontikin kuulostaa hurjalta. Ötököiden elämä tuntuu minusta paljon kiinnostavammalta kuin jonkin nisäkkään elämänvaiheet. Jos olisin vielä nuori ja saisin valita ammatin uudelleen, taitaisi minusta tulla jonkinasteinen hyönteistutkija:)
Niinpä. Ihmeitä on luonto pullollaan. Ja sitten kun asioita rupeaa tutkimaan tarkemmin, nuo ihmeet ovat vielä moninkerroin ihmeellisempiä. Biologin hommista minäkin nuorena haaveilin…
Minä kyykötin eilen polvillani pitkään ja kuuntelin heidän konserttiaan. Yritin löytää edes yhden. Yhden sitten vaivoin näin vilaukselta. Korren takana piilossa. Tuon kokemuksen perusteella nostan hattua entistä korkeammalle kaikille heinäsirkkojen, perhosten ja sudenkorentojen kuvaajille.
Tulin juuri auringonpaahteiselta pihalta. Toista tuntia kulutin kuvaten ihan uudenlaisia heinäsirkkoja, jollaisia en ollut ennen nähnyt. Mielenkiintoisia tuttavuuksia. Myös pienen keltaisen kaskaan sain kuvattua. Kiitos, Liisa.