Suruvaippa ei juurikaan perusta kameralle poseeraamisesta. Harvemmin se laskeutuu kukille, sitäkin useammin maahan kosteutta imemään.
Suruvaipasta sain vasta eilen kesän ensimmäiset kuvat, kun se laskeutui kasvimaani reunaan.
Siivet ovat alapuolelta mustat, mutta yläpuoli näyttää sopivassa valaistuksessa punertavalta.
Karvainen kaveri näyttää olevan, sekä ylä- että alapuolelta. Suruvaippa talvehtii meillä aikuisena. Keväällä voi sen sitten bongata vaikka koivun mahlavuodolta tankkaamassa.
irman kuvia 
Onhan mokoma kaunis. Nuo pienet yksityiskohdat perhosen siivessä on todellista taidetta. Mistä on mahtanut nimensä saada?
Olet taas saanut loistavasti monta kuvakulmaa tallennettua hienosta siivekkäästä.
On sinulla terävät nuo kuvat. Minä yritin nokkosperhosia kuvata, eihän siitä mitään tullut, täällä tuule melkoisesti. Ja on siinä sekin, että aina kun oli hyvä kohde, niin töpeksin, kun tuo liikehdintä ei ole niin sulavaa. Sinä osaat liikkua noiden pienten maailmassa.
Hyvin sait sen näyttämään kasvonsakin. Vähän on suruvaippoja nyt näkynyt tänä kesänä, eikä koskaan silloin kun on ollut kamera kädessä.
Noita yritettiin pienenä haavia kokoelmiin mutta laihaksi jäi saalis. Ja koko harrastus itse asiassa… 🙂
Vuosia sitten oli tunne, että suruvaippa tuo aina surua, mutta sitten se alkoi lennellä joka vuosi kallioillamme ja tulimme siihen tulokseen, että se lentää kun lennon aika on. Tänä vuonna ei ole kyllä yhtään näkynyt.
Kaunis tumma perhonen, hienot kuvat olet saanut.
Ilopisara, suruvaipan nimi lienee tullut sen tummasta väristä, mitä meillä pidetään surun värinä. En minä ainakaan muuta keksi.
Pehmyt piirto, kyllä täälläkin on tuullut kovaa monta päivää, lämmin lounaistuuli toi meillekin yli 20 asteen lämpötilan. Tätä kuvaa ottaessani asettauduin ihan rehellisesti mahalleni maahan, olihan minulla päällä ”rönttäkamppeet”, kun perunoita olin kuokkimassa. Ei varmaan kovin sulavalta näyttänyt liikehdintäni…. Mutta väliäkö sillä. Suruvaippa on hyvin arka perhonen, joten hissukseen piti lähestyä. Isoilla siivilläään se äkkiä pyyhältää kauas pois.
Iines, tosiaan, suruvaippaa näkee useimmiten kuvattavan enimmäkseen ylhäältä päin. Johtunee varmaan sen arkuudesta, ettei oikein pääse lähietäisyydelle. Ja siitäkin, että sitä harvemmin saa kuvattua kukilta.
Wiltteri, nyt sinä saalistatkin kameralla, mikä on perhosen kannalta mukavempi vaihtoehto. Saman perhosen voi kameralla saalistaa useammankin kerran. Sama pätee tietysti kaikkeen muuhunkin ”metsästykseen”.
Uuna, ei mikään perhonen tuo surua, nimethän ovat vain ihmisten keksintöä. Yhtä hölmöä on sanoa korppia ”kuoleman linnuksi”, hienoa komeata lintua.
Siinä se sitten suostui poseeraamaan ja harmaanruskehtava maa antaa perhosen väreille lisää sävyjä. Suruvaippa on ihastuttavan kaunis perhonen.
Kaanon, vähän olin ihmeissäni, kun suostui kuitenkin poseeraamaan. Ehkäpä sillä oli jano. Kaunis on.
Kaunis on suruvaippa, itse en ole sellaista tänä kesänä nähnyt, tai huomannut.
Tia, aika vähän niitä täälläkin on ollut tänä vuonna.
Ihana! Yleensä suruvaippoja näkee useamman kesän aikana, mutta tänä kesänä en ole vielä nähnyt yhtään. Näyttää olleen sama juttu muuallakin… Toivottavasti niitä taas ens kesänä on paljon 🙂
Voi, kun onkin kaunis perhonen!
Tiekkö, en ikinä ennen ole nähnyt kyseistä perhosta, mutta nyt näin, kiitos siittä kuuluu sulle.
Olet vielä saanut monesta kulmastakin kuvia siittä.
Kauniit ja terävät kuvat!
Ankia, kyllä näitä tosiaan katselisi enmmänkin. Mutta olihan noita muita perhosia tänä kesänä yllin kyllin.
Harakka, johtuisiko siitä, ettet ole nähnyt suruvaippaa, kun sitä ei niin pajoa kukilla näe.
Minäkin olen nähnyt suruvaipan vain kerran tänä vuonna enkä ehtinyt kuvata sitä yhtään. Jännä tuo suruvaipan väritys – olen aina ajatellut sen olevan päältä ruskea. Hienoja kuvia!
Kaukaa katsottuna siivet näyttävät tummemmilta kuin läheltä. Auringonvalossa tulee esiin tuo punertava väri.