On tietysti ihan hölmöä lähteä pilvisenä ja tuulisena päivänä rämpimään metsään, muka vielä kuvailemaan jotain. Luntakin yli polven puoleen reiteen saakka.
Naavoja ei ollut tarkoitus ollenkaan kuvata, mutta näihin tuli metsässä törmättyä eivätkä ohi päästäneet, ennen kuin lupasin heitä kuvata.
Lumipallon riippumatto.
Hankakarvetta, luulisin.
Partapinnejä.
Tuulen tuiverruksessa lunta putosi virkistävästi kulkijan niskaan kuusten oksilta.
Naavaa vai luppoa, kuka näistä ottaa selvän?
Valoa kaipasin kuvaamisen kaveriksi, mutta eihän sitä joka viikonlopuksi riitä…
irman kuvia 
Samoja ajatuksia varmaan monilla kuvauksen harrastajilla. Tänään itse rämmin haaruja myöten lumessa kosken äärelle vain todetakseni, että vesi on alhaalla ja sää tasaisen harmaa. Ei kuvaussää laisinkaan. Mutta… Ehkä sitten osaamme niiden aurinkoisten säiden aikaan arvostaa niitä entistä enemmän? Kunhan sattuisivat viikonlopuksi… Vieläkin on melkein heti pimeää, kun tulee töistä viikolla.
Metkat kuvat. Uteliaana heti googletin lupot ja naavat, meikälle kaikki on ollut silkkaa naavaa ;). Vihreäsävyisiä voisin veikata naavaksi mutta muuten kait on paras olla ihan hiljaa vaan. Kivoja otuksia joka tapauksessa.
Kurkistin vielä tuonne Lumo 2010-linkin taakse. Helmikuun aihe lähiluonto olikin ihan mielenkiintoinen. Täytyypä laittaa tuo sivusto tarkkailuun ;).
Kyllä kannatti lähteä liikkeelle! Kolmas kuva varsinkin on houkutteleva, sitä voi katsella vaikka kuinka pitkään.
Eivät nämä salaperäiset tyypit tule aurinkoisella ilmalla lainkaan esiin. Ole siis tyytyväinen, että oli hämärän hyssäkkää. Hauskoja veikkoja. Jotenkin olen aina tykännytkin parrakkaista taiteilijatyypeistä, mutta en rentuista sentään 😉
Ihana parrakas tyyppi tuo ensimmäinen. Lumet niin hauskasti”kasvoissa”, että tuo mieleen ihan inhimillisiä ilmeitä. Harmaa keli tuo tosiaan nuo naavat ja muut karvat hyvin esille, tausta on rauhallinen, voihan se aurinko latistaakkin kohteen.
Naava tekee kuusista arvokkaan näköisiä. Eikö olekin niin, kun naavaa kasvaa, ilma on puhdasta?
Mukavia pikku yksityskohtia kuvissasi.
Kannatti tosiaan kuitenkin rymytä siellä metsässä, kun noin hauskat kuvauskohteet löysit. Ehkä ne auringonvalossa tosiaan menevätkin piiloon..
Lumipallon riippumatto ja partapinnit ovat hurmaavimmat, saivat hymyn huulille 😉
Mari, tuuluska, Katriina, Uuna, Pehmyt piirto, aimarii, Elisa – kaikille tasapuolisesti kiitokset kommenteistanne. Pitäisi varmaan osata ottaa kaikki säät vastaan tasa-arvoisina, niiden erilaisuutta arvostaen. Mutta – kuitenkin vähän jää kaivertamaan nämä viikonlopuiksi osuvat pilvipeitteet.
Tuuluska, oikeasti ei ole väliä sillä, onko kuvauskohde naavaa, luppoa tai jotain ihan muuta – pääasia, että näitä yleensäkin on. Luonnon monimuotoisuus on arvokas asia.
Katriina, näitä puiden jäkäliä on monen sorttisia, eri puulajeilla vielä erilaisia.
Uuna ja Pehmyt piirto, ei parta kuusta pahenna – päinvastoin. Aimarii, kyllä naavan kasvu on yksi puhtaan ilman mittari.
Elisa, metsässä rymyäminen sinänsä on mukavaa, hyvää kuntoiluakin paksussa lumessa tarpominen on. Mieluummin kuljen metsässä kuin teidenvarsia mittailemassa.
Saisi olla toosi pitkävartiset jalkineet kun metsässä tarpoo ja raskasta se on. Meillä kanssa on aika tumman oloista ei kovin valoa ole kuvaamiseen. Hienoja partajuttuja olet löytänyt, niitä ei taida enää niin paljoa olla.
Tia, kuntoilun kannalta voi hyvinkin ottaa lumessa kahlaamisen. Lahkeiden suut on kyllä hyvä laittaa hyvin kiinni.
Väittävät, että ilman saasteet ovat vähentäneet naavoja huomattavasti. Olet näemmä löytänyt puhtaampana säilyneen paikan. Hienoja otoksia!
”…vapaa on vain umpihanki.” Kannatti rämpiä, löit monta kärpästä samalla iskulla, hienoja kuvia, liikuntaa ja luonnonrauhaa. Pitäisiköhän itsekin poiketa enemmän valmiilta poluilta? Varsinkin nyt kun löysin ikivanhat pitkävartiset lapikkaat (eikä niiden kanssa pysykään pystyssä sileillä poluilla tai teillä, ovat ne niin liukkaat).
Ihania kuvia! Näitä naavaveikkoja oli ilo katsella : )
Kyllä sun kannatti sinne rämpiä, kun noin kauniita tuliaisia meille toit!
Mä olen kanssa miettinyt, että lähtiskö mettään, mutta mies on saanut vielä mua toppuuteltua, etten lähde rämpiin sinne umpihankeen.
Mieli tekisi kuvata, muttakun on niin hämärän hyssyä aina vaan.
Hieno toi lumipallon riippukeinu!
Inspiroit minutkin umpihankilenkille. Kiitoksia vain! Kertaakaan ei tullut tarvetta ottaa kameraa laukusta, mutta kyllä teki hyvää ruumiille ja sielulle!
Lasse, naavat, kuten muutkin jäkälät, ovat tosiaan herkkiä ilman epäpuhtauksille, varsinkin rikkiyhdisteille. Koska naavat ottavat ravinteensa ilmasta ja sadevesien mukana ja ovat vielä vuoden ympäri alttiina saasteille (ei lumipeitettä), ovat ne jatkuvasti happamien sateiden vaikutuksessa. Kasvavatkin vielä kovin hitaasti. Tosin teollisuuden saatua rikkipäästöjään kuriin on naavakin alkanut taas kasvaa entisille paikoilleen. Täällä Savossa alkaa vaan olla niin vähän vanhaa metsää, ettei naavaakaan paljoa kohta näe…
Häivähdys, joko testasit lapikkaat? Tehokasta liikuntaa on umpihankikävely. Terveyttä ruumiille ja sielulle, kuten sanot.
Taru, aina ilahduttaa partaveikkojen tapaaminen.
Harakka, pidä vaan oma pääsi ja painu metsään! Kyllä kannattaa. Kameran voi välillä jättää kotiinkin.
Lapikkaat tuli testattua. Olivat erinomaiset hangessa ja polulla niitä olisi voinut käyttää minisuksina 🙂
Kurssilta opittu tunnistusvinkki: venytä varovasti paksua naavan/lupon rihmaa, kunnes kuorikerros menee rikki. Jos sisältä paljastuu ydin (”sisäjänne”), kasvusto on naavaa. Jos sisus on ontto, se on luppoa. En tiedä, toimiiko tämä pakkasella tai kuivalla kelillä, parhaiten varmasti kostealla. Omien kokemusten mukaan tämän tuntomerkin perusteella lupot ovat naavoja huomattavasti yleisempiä. Kauniita silti molemmat ja tosiaan kertovat ilmanpuhtaudesta.
Häivähdys, hyvä kun lapikkaat toimivat. Vanhassa vara parempi.
Taviokuurna, kiitos tunnistusvinkistä. Nyt muistankin tuon joskus lukeneeni, mutta eihän näitä aina muista tosipaikan tullen. Ei ainakaan pakkaskeleillä paljoa houkuttele kokeilemaan, mutta syksy voisi olla siihen hyvää aikaa. Taitaa yleisessä kielenkäytössä mennä naavat ja lupot yleensä naavoiksi…
Metsä ilman naavapartoja ei ole metsä eikä mikään.
Kiitos myös Taviokuurnalle tuosta tunnistusvinkistä, en olekaan koskaan kokeillut.
Puiden parta on oikean metsän merkki. Niitä nähdessään alkaa vilkuilla ympärilleen, että missäs ne menninkäiset luuraa…
Kaikki kuvat ovat pieniä taideteoksia, ja osoittavat sen, että mikä tajansa pieni luonnon yksityiskohta on muodostelma, jonka eteen kannattaa nöyränä jäädä ihastelemaan (ja kuvailemaan huippuunsa viritetyllä kameralla :).
Niinpä niin, Iines. Luonnossa kaikki on ihmettä, isompaa ja pienempää.